Voi kunpa olisin....

Tiättekö sen tunteen, kun joku toinen ihminen saa sulle pintaan tunteen "olisinpa niinku toi"? Ja nyt ei puhuta välttämättä kateudesta, mun mielestä kateus on joku maailman turhin tunne. Ny puhutaan ihailusta!

Joku laulaa taitavasti, pukeutuu ihanasti, näyttää superhyvältä, jaksaa urheilla tai on makeessa työpaikassa. Se joku on sellanen, kenen saappaissa kävelis mielellään päivän jos toisenki. Oma elämä tuntuu sairaan värittömältä verrattuna siihen ihailtavan arvoiseen tyyppiin, oli se sitten julkkis tai rinnakkaisluokan tyttö. Itellä on päällä tylsät henkkamaukkarievut, meikki on pilalla ennenku on astunu ulko-ovesta, taiteellisia lahjoja ei nimekskä ja tyylisilmä on umpisokee. Kuulostaako tutulta? Musta ainaki.

No, emmäkään omista jotain idolia, tai ihaile jotain täydestä sydämestäni, mutta yksittäisten ihmisten tyylitaju tai taito laittaa tukkaa saa mut välillä huokaseen ihastuksesta. Sellaset tyypit inspiroi valtavasti! Seuras sitä sitten naapurin tyttöö, Mungo-Annaa tai Ruotsin prinsessoja, voi jokanen niistä sytyttää ihmissä valtavan halun oppia jotain uutta.
Tai sitten voi alkaa masentaa.

Mutta mun mielestä ketään on turha ihailla niin, että tuntuu ahdistavalta tallustella omissa saappaissaan; jokasessa meissä on jotain, jota joku voi ihailla. Vaikka olisit luokan hiljaisin, ja huomioimatta jäänein tyttö, voi joku olla salaa rakastunut sun luonnonkiharaan hiuspehkoon tai suoraan hammasriviin. Ei tartte olla mikään hiton herttuatar, että joku katsois sua ihaillen.

Täytyy kans muistaa, että ihminen ei oo pelkästään se kaunis hymy, todistus täynnä kymppejä tai upeet vaatteet. Vaikka blogit, lehtien haastattelut ja FB:n tilapäivitykset kertoo elämän ihanuudesta, ja haluat vaan enemmän ja enemmän sen tyypin tilalle, on suurella todennäköisyydellä sillä jotain murheitakin. Kukaan täällä ei elä täydellistä elämää! Joten älä anna vilpittömän ihailun muuttua sokeeks kateudeks, koska se kusee silmään pahasti. Vaikka jollain olis maailman kuumin poikaystävä tai upein Guccin laukku, ei senkään elämä kokonaisuudessaan välttämättä niin ihanaa ole.

Eli siis ihaillaan vaan muita, mutta ei ryhdytä kadehtimaan tai ainakaan ahdistumaan omasta mitättömyydestään! En ite tykkää kliseistä, kuten "jokaisessa on jotain kaunista" (vaikka se totta onkin, mun mielestä ainaki), joten vaihtaisin sen seuraavanlaiseen: "jokaisessa on jotain ihailtavaa".

Onko sulla joku, jota ihailet roppakaupalla? Tai jopa kadehdit? Vai onko täällä sellaisia, jotka on täysin tyytyväisiä niihin omiin piireihinsä?

ku ei menny seittemän oikein naisellisuuslotossa

Naiselliset naiset on elegantteja, käyttää huikeita korkoja, syö kanasalaattia, kylpee kynttilänvalossa lukien itsetuntemusoppaita ja pukeutuu hillitysti. Tai ainaki pitäis. Mitä jos ei haluu?

Joo, kyllä mäkin osaan olla huippunaisellinen ja on iha jepa vertailla huulipunia ja haistella parfyymejä, mutta se on kyllä aika miniosa Jennistä! Pääasiassa tykkään olla asiaton, mennä pulkkamäkeen vanhoissa toppahousuissa ja syödä käsin nakkeja suoraan grillistä. Ja yleensä tykkään myös laittaa tukan pikaponnarille sen sijaan, että vääntäisin kaks tuntia korkkiruuvikiharoita ruokakauppareissua varten. No sori, joskus mun tyttömäisyys jää vähän taka-alalle! Vaikka tekoripset, meikkipurkit ja kimaltavat pippalomekot onkin henki ja elämä mulle, joskus täytyy heittää pois ylimääränen eleganssi.

Miks aina pitäis olla jotenki tyylikäs ja neiti? Tytöt pyytelee anteeks, jos käyttäytyy ei-naisellisesti, esim. syö miehekästä ruokaa (iik, tyttö syö makkaraa SINAPILLA!), jättää meikkaamatta tai kuorsaa. Siis kunnon naisethan ei käy edes kusella tai syö muutaku pupunruokaa. Jokanen tyttö on myös hyvä koulussa, osaa laulaa ja osaa kävellä viidentoista sentin koroilla. No joo mää oon sit varmaan salaa poika.

Ja tytöt ei pyytele anteeks epänaisellisuuttaan siks, että pojat unohtais näiden tyttömäisyyttä. Vaan, että muut tytöt ymmärtäis että "en mä oon aina tällanen pikaponarillinen, collarijalkanen ja meikitön etäisesti tyttöä muistuttava ressukka" vaan että "on mullaki kotona beige trenssi, 34 erilaista huulipunaa ja omistan Sinkkuelämää kaikki DVD-boksit!". Oman tyttömäisyyden korostaminen muille tissiripustimille on tärkeetä, ettei jää heikoille naisellisuuskilpailussa. Oikee kunnon naisten eloonjäämistaistelu, huhhuijjaa. Tai no niin monet tytöt luulee, että jotenki tippuu  kyydistä, jossei oo saatanan kiinnostunu timanttihionnasta ja hiustenpidennyksistä. Ihan ku sillä olis väliä kuinka helvetin monta kynilakkaa omistat tai että onko Huippumalli haussa sun feivörite teeveeshou! Arghhjdfjkml.

Siis nyt tulee huikee ylläri: poikiahan ei yleensä kiinnosta paskaakaan kuinka naisellinen tapaus omasta kainalosta löytyy. En ainakaan oo vielä tavannu jätkää, joka olis kieltäny omaa vaimokettaan käyttämästä collegehousuja tai juomasta maitoo suoraan purkista. Ainakaan mun poikaytävä ei edes huomaa meikatun ja meikkaamattoman tytön eroo. Ei se myöskään oo kiinnostunu onko mun varpaankynnet lakattu tai että käytänko korvakoruja. Puhumattakaan mun miespuolisista kavereista. Ne ei tajua juuri koskaan millon mulla on uus mekko tai onko mulla uutta hajuvettä. Eli ne on kuten moni muukin kikkelillinen; täysin epäkiinnostuneita naisellisuuden ilmenemismuodoista.

Mun äiti on aina sanonu, että "on muuten oikein naisellinen, mutta kiroilee ku merimies ja sen huone on ku poikamiesboksi". Täydellisen totta. Mun mielestä on ihan ok, että kodin sisustukseen kuuluu pizzalaatikot ja että hoen voiperkelettä. Ei ne multa mun naisellisuutta vie, eikä mulle pippeliäkään kasva vaikka vaihtaiin kaikki vaatteeni miestenvaatteisiin ja rupeisin korjaan autoja. Ikävä kyllä tuskin osaisin vaikka kuinka perehtyisin automekaniikkaan, mutta silti. Jokasella naisella on naisettomuutensa ja epätyttömäiset hetkensä! Eihän kaikki miehetkään oo hela tiden äijiä ja puhu kirveistä ja formuloista ja rokista. Nekin käyttää hiuslakkaa, laittaa tuoksua itteenä ja potee vaatekriisejä. Perkele.

Että no panic naiset, ollaan välillä vähän sikoja, ei se mitää haittaa.

Jokainen tyttö varmaan myöntää joskus päästäneensä suustaan jonkun helvetin naurettavan säännön Demi.fi-keskustelupalstan tyyliin, esim. "Kaverin eksään ei kosketa". Tytöt viljelee jos jonkinnäkösiä moraalisääntöjä rakkausrintamalle, mutta unohtaa sitten ite käyttäytyä omien sääntöjensä mukaisesti. Muilta vaaditaan sellasta moraalia, että ei oo edes luostarissa nähty, mutta omat teot on ku jostain Salatuista Elämistä.

Tytöt ihastuksisaan alentuvat aika karmeihinkin tekoihin; rakkauden eteenhän voi tehdä mitä vaan. Mustamaalataan muita, huoritellaan ihatuksen exiä ja toimitaan ainoastaan negatiivisen energian voimin. Mutta auta armias, ku se ihastus sattuuki vaikkapa kiinnostuun sun superbestfriendistä.... Kaverin ihastukseen ei kosketa (vaikka ihastus olis molemminpuolinen!), vaan ehdottomasti haudataan oma kiinnostus ja yritetään väkisin sitten seurustella vaikka jonkun muun kanssa. "Ethän sä oo ihastunu mun ihastukseen!?" "En tietty, en todellakaan koske siihen, don't worry!" Silti salaa lentelee viestit puolin ja toisin ja kusessa ollaan. 

Missä kohtaa meni väärin? No siinä kohtaa, ku kusetettiin kaveria: "ei mua sun ihastus kiinnosta". Sori ny vaan, mutta tää on tällanen juttu, että paras mies voittakoon. Tai siis nainen. Sullon kaks vaihtoehtoo; pidätkö ystäväs ja unohdatte molemmat sen jäbän, vai alatteko taisteleen siitä. (Sillä uhalla, että yskitte nyrkkiin "huoraa", kun tapaatte toisenne koulun käytävällä, eikä ystävyytenne palaa enää normaaliksi) Tai toi kaverin eksään ei saa koskee-läpäläpä. Joo, ei nyt kannata bestiksen pitkäaikaista poikaystävää ottaa kaks viikkoo niiden eron jälkeen, mutta jotain järkee ny! Eihän kohta kannata edes hankkia kavereita, sittehä täällä saa kukaan koskee kehenkään, jos kaveripiiri on laaja! Enkä mää lähe mihinkään Meksikoon ettiin miestä, jos mun toveri on käyny läpi puoli Pirkanmaata tai jotai! Lainaan tässä välissä erätä viisasta miestä:
"jos on kiva mimmi (tai jätkä) näköpiirissä, niin pitkällä aikavälillä onnistumisen tuottama tyytyväisyys on molemmille niin suurta, että mulle on v***n sama mitä muut siitä ajattelevat."

Jokainen (ainakin melkein) tyttö on tehny deitilleen/poikkikselleen/säädölleen/ihankellevaan jotain tyhmää Cosmopolitanista opitun käytsmallin mukaista paskaa, esim. "Koska Arto-Petteri ei soittanut aikarajaan, eli kello 15 mennessä, en soita hänelle huomenna, ja FB:ssäkin juttelen vain todella kylmästi! Siinäpähän miettiin miks oon vihanen!" tai "Mikko-Mutteri puhui Maijaleenan kanssa ruokalassa, eikä huomioinut mua, mä sille Maijaleena-lehmälle näytän, vaikkapa haukun sitä salanimen turvin Irc-Galleriassa huoraks!". No onko NOI moraalisesti sen parempia, ku joku "kaverin serkun eksän nyksän veljeen ei saa koskee paitsi vähän"-sääntö??

Että ennenku aletaan lateleen sääntöjä rakkauden suhteen, tsekataan se oma moraali eka. Ennenku isketään se puukko jonkun selkään, kantsii kattoo ja pohtia, että mitä oot valmis riskeeraan typerien kirjottamattomien sääntöjen ja veteen piirrettyjen viivojen takia.

HOMO?

Multa kyseltiin kannanottoo liittyen homoseksuaaleihin ja oon nyt tässä pari päivää pohtinut kantaani ja mietteitä.
Meinaa mullei oo ollu mitään erikoista ajatusta homoista tai lesboista. Tai heteroista. Sit tuli mieleen, että pitäiskö olla?

Mun mielestä on ehkä hiukan omituista pohtia, että ketä kukaki haluaa seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä. Toki jos joku tulee ihan yhtäkkiä kaapista, ihan aavistamatta, voi hetken ihmetellä, mutta ei senkään takia kauheen kauaa tuu haukottua henkee. No mieti ny, jos Jari Sillanpää sanoiski, että hei mä tykkäänki tytöistä. Tai jos ylihetero Esko Eerikäinen ilmoittais haluavansa miestä. Kyl ny hetken löis tyhjää, mutta eipä mua ainakaan kenenkään seksuaalisuus niin paljoo kiinnosta, että yöunet menettäisin.

Mulla kiehahti, ku Aamulehden tekstaripalstalla joku valopää kyseli (en tiedä oliko kyseessä provo vai mitä), että onko homoseksuaalit syntyneet homoseksuaaleina vai valinneet sen myöhemmin. Hän halusi tietää, että "tietäisi miten suhtautua homoihin" tms. Mun teki mieli kysyä, että synnyitkö ite kenties heteroks vai valitsitko sen myöhemmin, vai....?

Ihan kuku joku vois tietoisesti valita seksuaalisuutensa. En mäkään valinnu, että hei mä haluun olla hetero. Sellanen mä oon. Eikös samalla logiikalla pitäis sen lesbouden, homouden tai biseksuaalisuuden olla ihan ihan valmiina ihmisessä? Enkä mäkään joudu selitteleen heterouttani kenellekään, saatikka ilmoittamaan sitä erikseen. Miksi homojen tarvitsee? "Että jos joku ei vielä huomannut gay-tutkansa avulla, että mä olen hintti, moikka, hauska tavata." Toki homot on vähemmistö ja siks jotkut ei osaa suhtautua ko. asiaan, mutta koko seksuaalisuuden kirjo on ollu niin kauan ku ihmisiäkin on ollu ja täällä tallustella! Antiikin Kreikassa ei ollu yhtään tavatonta, että perheenisillä oli poikaystävä hauskanpitoon.

Mutta siis mun pointti on se, että on OUTOA olla sairaalloisen kiinnostunu siitä, kenen kanssa kukakin haluaa elää ja olla yhdessä, harrastaa seksiä ja perustaa perheen. Aivan täysin turhaa jaotella ihmisiä eri lokeroihin sen perusteella. Itseasiassa en tiä turhempaa. Miksei vaan voida olla, kun kenenkään elämää ei pitäis kenenkään homous tai heterous haitata?

"Seurustelu on pilannut monta hyvää ryyppykaveria!"

Tyttöjä sanotaan kaksnaamasiksi, mutta kyllä mun mielestä tässä asiassa monesti miehet vievät voiton, meinaan sillon kun joku kaveriporukan jätkistä alkaa seurustelemaan.

Mun kaveripiiriin kuuluu 4-6 poikaa, joista jokanen vuorollaan on ollu parisuhteessa. Aina, siis AINA, kun joku astuu seurustelun ihmeelliseen laivaan, alkaa muilla pojilla vitutuskäyrä kohota. "Jaako-Sentteri ei lähe nykysin enää radalle, ku se on sen Tiuku-Liisansa kanssa himas, nössöt!!11" pojat uhkuu angsteissaan, eikä muista sitä omaa seurustelun alkuhuumaansa kuukauden takaa. Huvittavaa.

Jos toinen ei haluu lähtee, niin no can do. Tuskin se uus kumppani sitä väkisin himassa pitää? (Nojoo, on näitäki nähty.) Pojille ehkä onkin se suurempi kolaus, että ne jäävät kakkosiksi jollekin tissiripustimelle, ku se, että Jaako-Sentteri ei oo mukana. Vitut niitä kiinnosta kuka siinä sohvalla kaljaa juo niiden kanssa. Se vaan ottaa päähän, kun kaveri onki valinnu kymmenen kaljapäissään sössöttävän jätkän sijasta tyttöystävänsä. Onhan se ny aikamoinen pudotus maanpinnalle.
Ja sitten alkaa spekulointi ja mustamaalaus: "Ois jäbä salee halunnu lähtee mukaan, mut se sen vaimoke ei varmastikkaa antanu lupaa!!11".
Aivan.

Tytöillä tällasta ei oo, ainakaan tollasilla mittasuhteilla. Kun minä tai joku mun naispuolisista kavereistani on löytäny jonku mukavan pojanklopin, ei kukaan tunne menettävänsä mitään oleellista vaikka kaveri kumppaneineen viikonloppunsa viettäiski tiiviisti himassa. Toki jos toiset on pari kuukautta hengannu vaan kaksin, eikä vastaa puheluihin, niin kyllä se nyt vähän voi ärsyttää. Ei siitä silti kukaan mitään rageja oo tähänkään mennessä vetäny. Turha sellasta on murehtia, maailma on ihmisiä täynnä.

Kyllähän jokaisen täytyy se ymmärtää, että parisuhde (ja jossain välissä perhe) voi viedä oleellisesti aikaa kavereilta. Toisaalta sitten on turha porata, jos kaverit on kaikonnu sillä välin, ku oot eläny symbioosissa poikkikses/muikkelis kanssa viimeset kaks vuotta. Parisuhdetta täytyy hoitaa, mutta ei ne kaveritkaan itsestäänselvyyksiä oo. Ihmissuhde ku ihmissuhde kuolee, jos sille ei aikaansa anna.
Silti täytyy myöntää, että mieluummin itekki vietän illan poikaystäväni kanssa, ku jonkun puolikaverin. Sori vaan. Oikeita ystäviä ei voi kovin helpolla unohtaa, edes poikaystävän takia. Se, että ei enää hengaa bestiksen kanssa kauppakeskuksen liepeillä päivästä toiseen, ei tarkoita että nyt on sitten ystävyys kuollu ja kuopattu. Useimmat tytöt onneks tajuaa tän.

Pojat on tässä asiassa niin eri maata. Seurustelu on henkilökohtainen loukkaus kaveripiiriä kohtaan ja kaikista kavereiden välisistä ongelmista syytetään seurustelua. "Se on nykyään kiireinen/nössö/lapsellinen/tylsä ku se alko seukkaan." = "Jamppa-Alvertti ei suostunut juoksemaan kanssamme alasti 30 asteen pakkasessa kännissä, joten peitämme pettymyksemme ja etsimme syitä hänen uudesta tyttöystävästään." Itse kyllä saa seurustella ja vielä odotetaan kavereilta kannustusta, mutta jos joku muu sen tekee niin... Sitten alkaa paskanjauhanta tai vähintään ollaan järkyttyneitä, että joku viihtyy tytön kanssa muutenki ku lakanoiden välissä. OHHOH.

Tytöt ja pojat, yritetään niellä se totuus, että joku voi olla superrakastunu alkuhuumassaan. Ryyppääminen ja bailaaminen ei enää koukutakaan, kun sillä uudella tyttöystävällä on niin ihanat huulet ja silmät ja ja ja.... Kyllä se huuma jossain välissä hälvenee, ja kaveri on taas remmissä mukana. Mutta paskanjauhamisella se ei ainakaan takasi tuu.

pojat ei tajuu

Miehet, nuo hölmöt saunaillassa pilejään vertailevat, moottorintilavuuksista hehkuttavat, autoradasta haaveilevat pikkujässikät... Miehet, jotka eivät aina tajua miksi naisilla on valtava käsilaukku tai kymmenen paria samanlaisia (erivärisiä!) kenkiä..

Poikien päihin ei aina mene "tyttöjen jutut" (ei sen puoleen, aika vähän mä tajuan moottorin rakenteesta tai kulmapotkusta...) ja joskus niiden suista lipsahtaa mitä ihanimpia kysymyksiä ja ihmettelyjä. Esimerkiksi eräs kaverini ihmettelee toistuvasti miksi ihmeessä käytän clip oneja, ku ne ei kerran tuo huomattavaa pituutta mun tukkaan. Kun yritän selittää, että ne tuo sitä tukkaa vähän lisää ja paksuutta lettiin, silmät pyöristyy lautasen kokosiks: "miks, onhan sulla muutenkin paljon tukkaa?". NOKU...haluun...lisää?

Tai sitten pojat ei tajua, jos taksissa matkalla viihteelle alan panikoimaan unohdettuani korvakorut. "Njää, sitä kukaan huomaa pimeessä baarissa" ne sanoo. NOMITÄSI? Mä HALUAN mun korvikset. Ei se oo kyse mistään huomaamisesta!

Joskus haluan tietyn paidan ja se onkin kuivumassa pyykkitelineessä. Mä oon sellanen, että kuivaan sen vakka hiustenkuivaimella, jos tilanne sen vaatii. Tääkin ihmetyttää kakslahkeisia; enkä muka voisi laittaa jotakin toista paitaa? No en todellakaan, vai haluatteko mun väsäävän uuden vaatekriisin? Jos mun päässä on täydellinen asu, IHAN KIVA kakkosvaihtoehto ei kelpaa. Ymmärtäkää se, pliis.

Poikaystäväni myös kummastelee naisten logiikkaa. Kaikki kuulemma täytyy tehdä vaikeamman kautta ja mikään ei mene naisten pääkoppaan niin helposti (?!?) kuten pojilla. Salli mun nauraa! Mun mielestä naisten logiikka on kertakaikkisen loistava. Esimerkiksi eräs yö nukuin vaatehuoneessa, koska mun mielestä ikkunasta tuuli sisälle ja aamuaurinko häiki silmiä. En toki voinut laittaa verhoja ja tuuletusluukkua kiinni, vaan koin pimeän ja tuulettoman vaatehuoneen paremmaksi nukkumispaikaksi. Eläköön Jennin logiikka!

Monesti pojat myös ihmettelevät miksi varpaankynnet pitää lakata talvisin (no kuule vaikka siks että saa kattella suihkussa ihania helmiäisvarpukynsiään, perkele), mitä järkeä on taivuttaa ripset (tähän ei tarvi ees vastata) tai miksi pitää ostaa jotain turhaa vaan siks, että saa halvalla (no voi joskus tarvitakki!). Kuulen myös joskus kummasteluja miksi naiset käyttävät epäkäytännölisä tavaroita vain ulkonäön takia (hei oikeesti, moniko tyttö laittaa urheilukassin olalle ja jalkaan 12 sentin stilettikorot??).

Etten vain morkkaisi poikia, esitän pari kysymystä (ja paljastan vajaaälyisyyteni) teille pojat:
-Miksi te laitatte tukkaanne geeliä, lakkaa ja muotovaahtoo melkein yhtä paljon ku tytöt, vaikka teillon 10 kertaa vähemmän tukkaa?
-Miksi vieraiden ihmisten autot/moottoripyörät kiinnostaa niin paljon, että niitä pitää mennä kummastelemaan 10 sentin päähän?
-Miksi pitää tietää äänestä onkos siinä kiesissä nyt veekasi vai mikä moottori?
-Miksi teitä ei kiinnosta sukkien väri ja yhteensopivuus housujen tai shortsien kanssa?
-Miksi miehiä ei kiinnosta mitkä kengät tyttö laittaa baariin (voi kyllä, meitä tyttöjä kyllä kiinnostaa mitkä kengät SINÄ laitat!)?

Pojat, jään odottamaan vastauksianne...

kriisit

Ooon huomannu, että elämässään ihminen kohtaa muitakin kriisejä, ku nää neljänkympin kriisit jne. Aionkin kertoa teille havainnollistavin esimerkein niistä!

Alle kouluikäisenä-kouluikäisenä iskee kriisi, kun tajuaa vanhempien olevankin huijaavia typeryksiä; kun äiti rauhoittelee, ettei hammaslääkärissä käynti tee kipeää, tai isä kusettaa kalanmaksaöljyn olevan hyvää, vituttaa. Ne kehen luotti eniten, kuseeki kympillä silmään!

Ala-asteen puolivälin jälkeen iskee kriisi, kun tajuaa olevansa lapsuuden ja teineyden rajamailla. 12-vuotiaat purkkakuplia puhaltelevat tenut katsoo nenänvarttaan pitkin tätä pientä lapsellista, Barbiearmeijaa repussaan kuljettavaa ja tarrakokoelmaansa jumaloivaa kymmenenvuotiasta palleroa. Mieleen tulee, että ei perkele, mähän oon ihan kakara! Pitäis ostaa Britneyn cd, ekat merkkifarkut ja olkalaukku repun sijaan. Kuka nyt hei haluis olla ihan ku joku ekaluokkalainen My little pony -penaalin kanssa?!

Yläastekriisi. Se on rankin, kolmen vuoden kriisi (johon kuuluu poikkiskriisi, bestiskriisi, ulkonäkökriisi, äitikriisi ja pari muuta kriisiä): onks mun tukka hyvin, voinko käydä pissalla kun kovispojat seisoskelee vessojen vieressä, onko noloo olla meikkaamatta, miksei SE kato mua, mitä jos saan kemiasta vitosen, mihin meen yläasteen jälkeen, miks mun mutsi ei anna mun mennä festareille, kuka hakee mulle siiderii, miksen saa poikaystävää, miks mun bestis ei puhu mulle mesessä, miks en saa ottaa napakorua JA MIKS MUN TISSIT EI KASVA??

Täysi-ikäisyyskriisi iskee siinä hivenen kuudentoista vuoden jälkeen. Pitäis olla kiinnostunu kursseista ja kirjotuksista ja opinnäytetyöstä ja kesätöistä, mutta mieli halajaa yläasteen kuvistunneille heitteleen poikia kuminpalasilla niskaan.

Koulukriisi iskee ainakin meille lukiolaisille, uskon myös samanlaisen tulevan muillekki koululaisille. Päässä jyskyttää abijutut jo ekalla luokalla ja pahenee kohti kolmannen vuoden kevättä: Mitä jos en pääse kirjotuksista, tai jos en saa täyteen 75 kurssimerkintää? Mitä jos yo-juhlat jää pitämättä yhden ainoon feilatun kurssin takia? Hei mitä teen, ku mullon etenemiseste? Enkä oo ostanu kirjoja ja kurssi on puolivälissä. Poissaolot on täynnä, pakko kusettaa Wilmassa, et olin lääkäris. VOI PASKA KU ON STRESSAAVAA.

Parinkympin kriisi. Ai perkele, tekee kipeetä. Vähän kuin Täysi-ikäisyyskriisi, mutta pahempi; kaverit kihlautuu, hankkii lapsia, puhuu häistä, valmistuu kouluista, jatkokouluttautuu, ettii päiväkotivaihtoehtoja Mini-Elmerille ja ostaa koiran. JA OTTAA ASUNTOLAINAN. Ja mitä tekee kriisiä poteva? Katsoo salkkareita, syö pullaa ja toivoo olevansa 8-vuotias, joka sai ite päättää millon kotileikki loppuu ja alkaa.

Eteenpäin en tiä. Kai on näitä perusaikuisjuttuja, kun haluaa leikata tukan ja ostaa nahkatakin. Emmä tiä, oon vasta tossa parinkybänkriisin kohdalla.