Mä tykkään/siedän/ymmärrän suurinta osaa ihmisistä jollain tavalla ja uskon, että vaikkei ny jokasessa, niin silti monessa tyypissä on jotain tutustumisen arvoista. Mutta silti.... yks ihmisryhmä ärsyttää mua todella paljon.
Ne on ne Anteeksi, että olen olemassa-ihmiset ja muut, jotka jotenkin pahoittelee sitä, että on ees syntyny. Sellaset, jotka ei edes viitsi yrittää elää ja innostua. Mä nyt erottelen taas karkeasti & valtavin yleistyksin porukkaa, mutta tarkennan, että en puhu ny ujoista tai epävarmoista ihmisistä, joita jännittää/ahdistaa sosiaaliset tilanteet jne. Vaan tää on se ihan oma porukkansa, jotka velloo jossain itsesäälissä jäätävinä marttyyreinä.
Siis tää ei oo ees kunnon pessimistisyyttä, vaan valtavaa itsesääliä, tyyliin "turhaa mä meikkaan, ruma olisin kuitenki", "turhaa mä osallistun tohon peliin, emmä kuitenka osaa". Nää tyypit yleensä myös syyttää muita yksinäisyydestään, vaikka usein se on kiinni tästä ajatuksesta, että iskenpä heti hanskat tiskiin ja meen kieriin itsesäälissä. Että ei kukaan musta vois tykätä, että anteeks vaan että oon olemassa.
Tälle porukalle on turha mennä tekeen tuttavuutta, ne heittäytyy heti marttyyriasenteelle ja laittaa itsesäälivaihteen silmään. Ne on sillai "turhaa toikin tulee mulle jutteleen, säälistä varmaan, kukapa minusta pitäisi" ja sit päälle sellanen kohtalokas tuskan huokaisu. Vaikka joku olis aidosti kiinnostunu seurasta ja halunnu vaikkapa tutustua, MUTTA EI, vedetään heti ennakkoasenne päälle!
Sit pohditaan, että miksköhän oon yksin. VARMAA SIKS, KU OOT KÄÄNNYTTÄNY JONKU 10 IHMISTÄ SUN LUOTAS!
Onneks tää harvoin on koko elämän kestävä piirre, meinaan yleensä tää on vaan joku kausi. Siis nuorilla & nuorilla aikuisilla. Mutta täytyy sanoo, että useat vanhemmat ihmiset "sairastuu" tähän ja se on kyllä sellanen juttu, että siitä ei eroon pääse sitte. Vai kukapa ei löytäis tuttavapiiristään "noo, kukas minusta välittäskään!"-
No comments:
Post a Comment