Jaan ehkäpä kanssanne todella todella henkilökohtaisen aiheen, joka ahdistaa mua valtavasti; kahdenkympin kriisi. Ei jumalauta miten karmeeta tämä on! Päässä jyskyttää tieto, 2.9. mittariini iski kakskytä, _KAKSI_KYMMENTÄ_VUOTTA_. Luoja, sehän on ihan tuhottomasti.( Edessä on maksimksillaan kolme samanpitusta ajan jaksoo!) Monilla mun ikäsillä on jonkinlainen koulutus. OMA koti, lapsia, kultanennoutaja, vakkarityö, aikuismaisemmat käytöstavat, ja onhan niitäki jolla on firma ja omakotitalo parikymppisenä, avioliitosta puhumattakaan. Mitäs mulla o? 30 tuntia töitä kuussa, , "vuokra"kämppä, , ja ei pienintäkään halua perustaa perhe tai kasvaa aikuseks! Voi perse.
Ku olin jotain viistoisa, kelasin aina, että vielä saan olla ihan kakara, sit ku oon "jotain kaksymmentä" käyttäydyn fiksummin ja mullon asiat hyvin Joo ihan kiva kuvitelma, mutta oon ihan samanlainen naiivi pikkutyttö edelleen ku sillonki. Sillon myös olin aivan satavarma, että hankin lapsen max. 25-vuotiaana, ja EHDOTTOMASTI oon naimisissa jo sillon. No, naimisiin voin päästäkki kyllä, mutta ajatus lapsesta... Hei oon itekki ihan lapsi vielä! Jos mun lempiasia on vaatehuoneessa mökötys ja Hello Kitty -lakanat, (eikä unohdeta äidin järkkäämiä 20-vee-synttäreitä, joiden teemana on Barbie <3) niin ehkäpä mä en olis kovinkaan pätevä kasvattaja...
Vaikka tiedän, että on aivan turha ajatella, että tietynikäsenä pitäis olla tietynlainen, ahdistaa silti. Vaikka mun elämä ei oo ohi, parhaat vuodet (hope so) vielä edessäpäin, mutta silti... Mun teinivuodet, ne taitaa olla mennyttä. Huvittavinta on mun mummoilu. Kauhistelen ihmisiä, joilla ei ole pyöräilykypärää (en omista edes itse...) tai heijastinta, päivittelen pikkulapsia, jotka lorvii kaupan aulassa vielä puoli yhdeksältä illalla ja olen syvästi järkyttynyt, jos joku tuttavapiiristäni ei halua työpaikkaa/opiskella. Viis vuotta sitten mä lupasin, etten ikinä käyttäytyis sillai ku oma mummuni. Toisin kävi ja nopeemmin ku uskoinka!
En uskonu mihinkään ikäkriiseihin, kunnes omani räjähti reisille tossa pari kuukautta sitten. Yhtäkkiä havahduin siihen, että tuttavapiirin pojat ei enää pyöräile/mopoile juissi-purkit repuissaan urheilukenttien tuntumassa ja tytötkin jossain välissä lopetti Seppälän tipu/kilpikonna/nallekarhu/pupu-hupparien käytön. Nyt ne ajelee autoilla, puhuu työsoppareistaan, isompaan kämppään muuttamisesta ja synnytysvalmennuksista. Kukaan ei enää istu mun kanssa bussikatoksen takana ja eti puhelimestaan täysikäistä sidukanhakijaa. Miks muut muuttu ja mä jämähdin?
No, nyt mun ikäkriisi alkaa helpottaa, itse asiassa iloitsen synttäreistäni ja lapsellisesti odotan sitä, kun saan hakee Alkosta mitä vaan. Voin myös heittää teini-ikäisyyden pois, eikä tarvi enää kuunnella teini-juttuja tai kauhisteluja nuoresta iästä. Näin on ehkä ihan hyvä, turha murehtia menneitä tai omaa (teini)luonnettaan. Mitäs mää tässä valmiissa maailmassa väännän porua turhasta!!
Onko teillä lukijat ollu koskaan ikäkriisiä, ja kuinka selätitte sen?
tiiän niin mistä puhut. ite oon nyt 21- vuotias ja oon aivan samanlainen teini ku 16 vuotiaanaki. ehkä jossain asioissa oon "kypsempi", mut siltiki. ajattelin myös että 25 v mulla on lapsia, oon naimisissa jne.. tosi monella mun ystävällä on lapsia, ovat naimisissa jne.. mut ne on usein hermostuneita ja väsyneitä ja musta oikeesti vaikuttaa siltä et niilläki on ollu vaan joku tollai päähän pinttymä että "koska kuuluu olla siinä iässä sitä ja sitä". itelläni on kyllä vakkarityö, mut se onki ainut noista "mitä pitäs olla"- kriteereistä. rakastan olla villi ja vapaa, rauhotun vanhempana, elän vielä täysillä nuoruuttani, annan kaiken ajan sitte lapsilleni, kun niiden aika on. mut niiden aika ei oo mulle henkilökohtasesti ainekaan vielä. väkillä mun päässä on kanssa ikäkriisi, mut toisinaa nautin siitä että oon VASTA 21 ja mulla on paljon elämää edessä, ja vielä jopa nuoruuttaki :)
ReplyDeleteJoo sanon vaan et vittu 20-vuotias jol on oma firma ni ahahahahah.... ja jos menee naimisii jo 20-vuotiaana ni varmaan onki sit niin helvetin onnellinen... Fia nää jutut mitä tos mainitsit mitä muilla "20-vuotiailla" on niin on kyllä enemmän noita 30-vuotiaan saavutuksia tai vielä siitä ylöspäin..
ReplyDeleteKuule, 2kymppisenä hyvin harvalla on omaa asuntoa tai vakkarityötä, ainakaan sellasta, jota haluaisivat tehdä loppuikänsä. Sulla on koko elämä edessäs, nyt vastahan sä alat jotain tajutakin :D 2-3 vuotta voit hyvin pähkäillä vuokrakämpässä mitä haluat elämältä, ja miettiä vaikka siihen unelmaduuniin kouluttautumista. sitten pari vuotta koulua ja 25-26-vuotiaana elämä alkaa todenteolla hymyillä....
ReplyDeletesiitä ikäkriisistä en tiiä, mut olit laittanu yhteen postaukseen et susta ei oo normaalia huudella panoistaan ja kulkea tissit lähes paljaina. sit sulla on tässä postauksessa kuva, josta näkee ihan selvästi et eihän neidillä oo päällä muuta, ku rintsikat, eikä nekään kunnolla.
ReplyDeleteosa teksteistäs vaikuttaa ihan fiksuilta ja siltä et tajuut omat virhees ja oikeesti aattelet niitä ja että oot kasvamassa ihmisenä, mut koita saada toi paita viel pysymään päällä.