Fia's World

Kerron nyt vähän siitä kun mulla oli vielä sitä syömishäiriötä. Asuin laitoksessa tai sellasessa missä mulla oli tosi tarkka valvonta. Piilotin kerran kumisaappaseen ruuat ja vuoteen alle, kun pelkäsin lihoavani niin pahasti. Nenämahaletkun saatuani koitin aina yöllä tehdä saksilla reikiä siihen, kun en halunut kehoni lihoavan. Pelkäsin veden lihottavan ja jopa huulirasvan ja hammastahnan. Olin hävittänyt todellisuuskykyni ja kehoni arvion. Kaikki sanoivat minua liian laihaksi, mutta näin itseni tosi lihavana peilistä aina kun katsoin. Olin että aina voi olla laihempi ja laihempi. En enään päässyt kävelemään ja vaatteni ostin kaikki 12 vuotiatten osastolta tai vanhoihin vaatteisiin hukuin. Pelkäsin silti kuolevani siihen joka päivä. Mutta sain tukea ystäviltä ja perheeltä, jotka saivat tajumaan että mun on vielä jatkettava ja näytettävä, että osaan taistella. Se oli tosi vaikeaa alottaa syömään kunnolla ruokaa, mutta totuin siihen  ja sain itseni normaali painoon. En silti vielä tunne olevani kokonaan parantunut siitä, vaikka painoni on pitkään ollut normaali, vaan koen aina että pitää olla laihempi. Sairaus on todella vaarallinen ja sillä ei kannata leikkiä. Monet nuoret tytöt kuvittelevat voi näytän niin lihavalta, mutta ei se laihuus ole tärkeintä vaan se että ekana oppii rakastamaan itseään ja on ulospäin kaunis, se on tärkeempää kuin ulkoinen kauneus.