jffdkfdfkdfdfdfdxfdfdgf

Joo, tiiän, postasin ihan äsken ja tiiän, että ei kukaan jaksa lukee mun sönkötystä yhtä kertaa enempää päivässä, mutta.... mä oon NIIN raivoissani.

Luin -ylläriylläri- Demi.fi:n keskusteluja ja siellä eräs kertoi tekevänsä abortin, vaikkakin se on helvetin vaikea päätös. Sepäs laukaisi sellasen teiniragehullunmyllyn, että jestas sentää! "MIKSET ADOPTOI, MURHAAJA!!!11" oli se aikuismainen palaute, jota kirjoittaja sai niskaansa (sen sijaan, että häntä olis tsempattu ja annettu tukea). Voi vittu, anteeks nyt vaan! Ajatellaanko ihan järjellä: miltä tuntuu olla 9kk raskaana, käydä neuvolassa, selitellä ihmisille, elää päihteetöntä elämää, kärsiä kivuista, RAKASTUA siihen ihmisenalkuun ja ANTAA SE POIS? Varmaan yks maailman hirveimmistä tunteista! Varsinkin, jos haluais lapsen, mutta tilanne ei anna myöten. Siinä sitte kuljetaan maha pystyssä, eikä koskaan pääse nauttimaan siitä äitiydestä. Ei voi ostaa yksiäkään potkuhousuja, miettiä kaveria vauvajumppaan ja suunnitella lastenhuoneen sisustusta. Meet synnyttään, mutta tuut syli tyhjänä pois. Joo hei, mix et niiq anna sitä adoptioon?

Ja maailmassa on muutenkin NIIN paljon lapsia ilman vanhempia, joten kannattaako niitä väkisi alkaa vääntään lisää, jos kerran abortti on vielä mahdollinen? Ikävä kyllä itse en pidä sitä millään tavalla murhana, no can do. No, riippuu keltä kysyy ja mistä omasta mielestä ihmisyys alkaa, ilmeisesti sen määrittelee jokainen ihan ite omassa pikkupäässään. Mun mielestä solumöykky jollain viikolla kolme ei ole vielä mikään vauva JA jos sen maailmaan tuominen tuo enemmän haittaa ku hyötyä niin...

Ja mun mielestä omasta kehosta ei kenenkään tarvi väkisin ketään maailmaan tuoda, jos ei halua saatana. Mä en ainakaan kestäis sitä, että olisin joku epämukava yllätys, se kusipää vahinkolapsi, joka pilas toisten elämän vaan koska "abortti on murha". Sillon ihan olisin voinu jäädä syntymättä.

Mä en voi sietää, että joku "maailmaa nähnyt" 14-vuotias tulee päteen jollekin jostain abortista, haukkuu murhaajaks tai ehdottaa adoptiota ihan tosissaan. Miten joku voi olla niin naiivi, että luulee adoptioon antamisen olevan iha pala kakkua? Näiltä kaine tietäviltä teineiltä mää haluisin kysyä, että mitä ne tekis, ku ihkupoikkiksensa kanssa tulis vahinko; alkaisitteko vauvatehtaaks vai valitsisitteko "murhaajan" tien?

Ja sekin on saatanan väärin, jos ottaa sen "kunnioitettavan" asenteen, että "en murhaa tätä babyy, vaan annan pois ku se syntyy" ja vetää tyyliin samalla röökiä ja vetää perseet joka viikonloppu koska "eihän tää oo mun". Voi helvetti!

KUKAAN ei voi tietää miltä se tuntuu, kun haluaa lapsen, mutta ei VOI pitää sitä. Tai miltä tuntuu se, ku sä lähdet sairaalasta tyhjään kotiin, ja jätät sen pienen sinne ja toivot, et no kai sen joku ottaa ittellee. VALOJA NY!